Allah ja Batman

-Thaimaalainen juoksureissu

Bussi lähtee Morchitin linja-autoasemalta Bangkokista mukanaan kymmenkunta matkustajaa. Olen ainoana ulkomaalaisena eli farangina matkalla Pratumthaniin, noin viisikymmentä kilometriä Bangkokista pohjoiseen. On tukahduttavan kuuma ja bussi pysähtyy ensimmäisen kerran jo kilometrin kuluttua bensa-asemalle. ”Tankataan”, ilmoittaa rahastaja lyhyesti ja ohjaa matkustajat syrjemmälle turvallisuussyistä. Thaimaassa ei ole kiirettä ja noin puolen tunnin päästä bussi on matkalla jälleen.

         Tarkoituksenani on juosta Pratumthanissa Pitak-Saipinin minimaraton. Tiedon juoksusta löysin thaimaalaisen juoksujärjestäjän Jog & Joy:n webbisivuilta. Juoksussa luvataan kierrätettävät palkintopokaalit 1000:lle ensimmäiselle maaliintulijalle. Kuulostaa erikoiselta, siis sinne. 

         Internetistä  olin jo kaivanut esiin joitakin perustietoja Pitak Patjunista. Hän on ollut aikoinaan maajoukkuetason ratajuoksija, joka on osallistunut lukuisiin maantiejuoksuihin ja maratoneihin, voittaen yleensä oman sarjansa. Vuonna 1998 hän järjesti kotikylässään hääjuoksun, johon osallistui noin 2000 häävierasta. Pitak luonnollisesti voitti juoksun, mutta tällä kertaa voittopokaalin sijasta maalissa odotti morsian Saipin Suetrong, myös maajoukkuetason juoksija. Päättelin, että Pitak-Saipin minimaratonin täytyy liittyä tähän pariin.

Ruokailua ja ihmettelyä

Vajaan kahden tunnin kiertelyn ja kaartelun jälkeen bussi saapuu vihdoin Pratumthaniin. Hyppään pois pienelle keskusaukiolle, jossa on vierivieressä katuruokaloita. Nälkä kurnii jo vatsassa ja niinpä siirryn kimpsuineni ensimmäiseen paikkaan syömään riisiä ja kanaa, thaimaalaista perusruokaa. Mihinkäs tässä on kiirettä, loppupäivä on aikaa etsiä juoksupaikka, ilmoittautua juoksuun ja löytää lähistöltä sopiva yöpymispaikka. Juoksun startti on aikaisin seuraavana aamuna, kuten Thaimaassa on tapana kuumuuden ja liikenteen takia.

         Syötyäni menen kadulle ja näytän thaikielistä juoksuesitettä ensimmäisille ohikulkijoille. ”Missä on tämä juoksu?”, kysyn vajavaisella thaillani. Kysymykseni ymmärretään ja alkaa kova pulina. Välillä kysellään lisätietoja toisilta ja kädet käyvät kuin tuulimyllyn siivet. Lopulta kohtalon sormi osoittaa vakaasti tiettyyn ilmansuuntaan. Kiitän kohteliaasti ja lähden kävelemään annettuun suuntaan, kun lisäkysymykseeni matkan pituudesta ei tule selkoa. Päätän vielä varmistua asiasta seuraavalta vastaantulijalta. Jälleen samat rituaalit kun porukka kerääntyy ihmettelemään farangin ongelmaa. Vihdoin päästään yhteisymmärrykseen ja sormi osoittaa nyt päinvastaiseen horisonttiin kuin edellisellä kerralla.

Taksilla juoksupaikalle

Nyt ei auta muu kuin ottaa taksi, heidänhän pitäisi tuntea lähiseutu kuin omat taskunsa. Taksit ovat Thaimaassa hyvin edullisia verrattuna länsimaisiin verrokkeihin. Tyrkkään esitteen lähimmälle taksikuskille, joka vakuuttaa kyllä tietävänsä paikan. Hyppään takapenkille ja nautin viileästä ilmastoinnista. Taksikuski lähtee rivakasti ja päättäväisesti liikkeelle. Vihdoinkin joku joka tietää minne mennä, ajattelen ja ihailen ohivilisevää maisemaa.

         Noin vartin ajon jälkeen kuski alkaa hidastaa vauhtia ja katselee vuoroin esitteen karttapiirrosta ja vuoroin ajotietä. Arvaan että jokin ei nyt täsmää ja pian kuski kurvaakin tien laitaan ja pysäyttää auton. Hän kaivaa esiin matkapuhelimen ja sitten käydään kiivasta keskustelua. Nyt päätän tarttua itse ohjaksiin, pyydän esitteen ja soitan omalla puhelimellani siellä olevaan järjestäjän numeroon. Hetken piipattuaan hälytykseen vastataan ja työnnän kapulan kuskin käteen. Hän tarttuu siihen ja pitkän perusteellisen keskustelun jälkeen ojentaa sen sitten takaisin. Kasvoista luen hänen valistuneen ja matka jatkuu.

Ilmoittautuminen ja aviopari Pitak-Saipin

Lopulta taksi kaartaa temppelin pihaan. Thaimaassa monet juoksut on sijoitettu temppelin yhteyteen; se on luonnollinen kylän keskipiste niin hengellisille kuin maallisillekin riennoille. Maksan taksin ja siirryn pitkän ilmoittautumispöydän ääreen. Pöydän ympärillä on jo vipinää ja liityn jonon jatkoksi. Huomaan että vastaanottovirkailijoina toimii puolenkymmentä kuvankaunista noin parikymppistä thaineitosta. Heitä seuratessa jonotus sujuu rattoisasti ja viimein pääsen antamaan henkilötietoni ja sarjavalintani ensimmäiselle kaunottarelle.

         Kyselen kankealla kielelläni niitä näitä juoksuun liittyvää ja kun en enää keksi muuta, siirryn seuraavien kaunottarien eteen, jotka hoitavat maksuasioita ja jakavat numerolappuja. Heiltä kyselen majoitusmahdollisuuksista lähiseudulta. Sellaisia ei kuulemma ole, mutta neidot hymyilevät vienosti ja viittovat viereisen temppelin suuntaan. Sinne voisi majoittua yöksi eikä maksa mitään. Kiitän tiedosta, otan numerolapun ja kompastelen seuraavaan pisteeseen, jossa saan juoksuun kuuluvan T-paidan. Tytöt hymyilevät makeasti kun testaan suurinta paitaa joka levittäytyy telttana päälleni ja ulottuu lähes polviin. ”Hyvä pyjama”, kiihotan tyttöjä jotka jo tirskuvat hullulle farangille. Valitsen lopulta kokoiseni paidan ja poistun takavasemmalle.

         Pian seuraani liittyy paikallinen herrasmies, joka puhuu sujuvaa englantia. Se ei ole kovinkaan yleistä Thaimaassa. Selviää että hän on armeijan kapteeni, pian jo eläkkeelle jäävä. Juoksun ystävänä hän haluaisi osallistua aamun juoksuun, mutta työkiireidensä vuoksi ei voi sitä tehdä. Hän sanoo tuntevansa Pitakin ja hänen vaimonsa ja pyytää mukaansa esitelläkseni minut heille. Seuraan häntä ja kättelen avioparin. Muutama tervetuliaiskohteliaisuus vaihdetaan ja Pitak pyytää tutustumaan viereiseen kotitaloonsa, jonne on vapaa pääsy sekä tietenkin juoksun palkintopöytään. Näine hyvineni jätän kapteenin ja kiireisen pariskunnan, jolla tuntuu olevan näppinsä mukana kaikessa, mitä ympärillä tapahtuu.

Pitak-Saipinin talo palkintopöytineen

Kuljen nyt juoksijapariskunnan asunnolle, joka eroaa vaatimattomasta ympäristöstään kuin Björn Wahlroos Hurstin seurakunnasta. Se on kaksikerroksinen palatsi, jonne avojalkainen juoksija astuu nöyrästi ja kunnioittavasti. Tilaa on ruhtinaallisesti ja jokainen esine ja huonekalu tuntuvat löytäneen juuri oikean paikkansa. Kumartuessani tutkimaan tarkemmin huoneiden esineistöä, huomaan rouva Saipinin tulevan perässäni sisälle. Hän alkaa selostaa tilannetta ja kertoo että juuri tilanpuutteen vuoksi molempien palkintopokaalit ovat nyt kierrätettävänä. Hän pyytää vieraanvaraisena emäntänä käymään myös yläkerrassa, minkä teenkin. Poistuessani kiitän vielä kohteliaasti ja siirryn pihalle asetettujen palkintopöytien ääreen.

         Palkintopöytiä on kaksi: suuri pöytä, jossa on Pitakin vuosien varrella voittamat pokaalit ja pienempi pöytä, jossa rouva Saipinin vastaavat palkinnot. Molemmissa pöydissä pokaalit ja esineet on aseteltu niin, että suurimmat ja hienoimmat ovat ensin ja pienimmät ja vaatimattomimmat viimeisenä. Ymmärrän, että palkinnot jaetaan huomenna maaliintulojärjestyksessä niin, että voittaja vie suurimman ja parhaimman ja sitten niitä annetaan järjestyksessä seuraaville niin kauan kuin tavaraa piisaa. Laskeskelen päässäni, että Pitakin pöydässä on tuhatkunta palkintoa ja Saipinin pöydässä hieman vähemmän. Eiköhän niitä riitä kaikille juoksijoille.

Muslimijuhla

Saatuani pöydät katsastettua panen merkille, että Pitak-Saipinin talon edustalle alkaa ryhmittyä lapsia ja aikuisia miehiä jonomuodostelmaan. Samaan aikaan testaillaan pihalle asetettuja kovaäänisiä. Jokin esitys on selvästi alkamassa. Pojat, iältään 7-12 vuotiaita, on puettu aikuismaisesti väljiin ja pitkiin huiveihin ja viittoihin, sekä ryhmään kuuluvat vähän vanhemmat tytöt thaimaalaisittain. Poikien islamiin viittaava asukokonaisuus on myös miehillä, kuten Pitakillakin ja varmistun siitä, että olemme muslimien vaikutuspiirissä.

         On vähän erikoista löytää tällainen buddhalais-muslimiyhteisö keskeltä Thaimaata, kun Thaimaan muslimit on yleisesti mielletty etelä-Thaimaaseen, jossa levottomuuksiakin esiintyy. Erikoispiirteenä panen merkille, että pojilla on miekat ja leikkiaseet kädessään sekä tummat aurinkolasit päässään. Pitakin, miesten ja poikaryhmän vaatetus liittyy selvästi juhlatapahtumaan, muut henkilöt ovat pukeutuneet normaalisti thaimaalaisittain ja vastaanoton nuoret tytöt jopa länsimaisittain meikeistä ja koruista lähtien.

         Yhtäkkiä musiikki pärähtää lujaa soimaan ja noin 50:n henkilön ryhmä lähtee liikkeelle jonomuodostelmassa. Aikuiset miehet ovat nostaneet poikansa olkapäilleen ja musiikin tahdissa tanssahdellen liikkuvat mutkitellen hitaasti eteenpäin. Tytöillä on kukkakorit kädessään ja he heittelevät edeltä käsin ja sivuilta kukkia polulle, jota miehet poikineen astuvat. Tytöillä on heille annettu kunniakas tehtävä, jota nykyajan emansipoitunut hapatus ei ole päässyt pilaamaan. Väliin pojat laukovat aseitaan ilmaan ja heiluttelevat miekkoja tutun turkkilaisen musiikin pauhatessa:

”Uskadara gider iken aldi da bir yagmur...”

Kiemurrellen jono saapuu viimein nurmikon keskelle, jonne papisto on ryhmittynyt odottamaan seuruetta. Musiikkiesitys on vaikuttava ja tunnen itseni jo lähes puolimuslimiksi. Pojat ovat selvästi tapahtuman juhlakalut, heidät ohjataan varatuille paikoilleen ja papit alkavat tarjota heille seremoniallisesti jotain juomaa. Musiikki jatkaa pauhaamistaan, mutta vähitellen juomat on tarjoiltu ja juhlan kliimaksi on ohi.

Iltaruokailun kautta temppeliin nukkumaan

Ilta alkaa hämärtyä, mutta vielä on yksi tärkeä ohjelmanumero jäljellä. Naiset ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistaneet ruokaa ja ovat nyt valmiina jakamaan sen nälkäisille kyläläisille ja juoksijoille. Juoksijoita on koko ajan tullut lisää ja he täyttävät nopeasti ruokajonot ja heille varatut pöydät. Saan itsekin lopulta ruoka-annokseni ja siirryn mustien afrikkalaisjuoksijoiden pöytään. Kuten arvelenkin, he tulevat Keniasta. Osa asustaa Thaimaassa ja osa tulee kauempaa hyvien palkintojen ja rahan takia. Tässä juoksussa ei rahaa jaeta, mutta suuremmissa rahajuoksuissa ei ole ihme, että kymmenen ensimmäistä sijaa menevät kenialaisille juoksijoille. Syötyäni ja tentattuani heitä hetken toivotan heille hyvää juoksua ja lähden varaamaan makuusijaa temppelistä.      

         Temppeli on puinen kaksikerroksinen rakennus. Rakennuksen toisessa kerroksessa on avara sali, jonka lattialle on levitetty leveät matot nukkujia varten. Salin seinustalla on myös patjoja, joita voi ottaa vapaasti käyttöön. Joillakin juoksijoilla on myös pieniä telttoja, joita on pystytetty kaikkialle saliin ja käytäville. Ne ovat käteviä varsinkin itikoiden vuoksi, joita lentelee sisään avoimista ikkunoista. Minulla ei ole telttaa mukana, joten on tyydyttävä makuusijaan. Olen kuitenkin varustautunut pitkähihaisella puserolla ja pitkillä juoksutrikoilla, jotka hieman suojaavat moskiittojen hyökkäyksiltä. Vielä sukat jalkaan ja itikkaöljyä kasvoihin ja käsiin, niin rättiväsynyt mies on valmis yöpuulle.

Herätys

Herään koviin läimäytyksiin, kun kämmenellä hutkitaan paljasta ihoa. Avaan silmäni ja ihmettelen missä olen ja mistä äänet tulevat. Vähitellen muisti palautuu ja olen tietoinen olinpaikastani.  Juoksijat mätkivät itseään säännöllisesti ja säälimättä avokämmenellä. Temppelin ikkunoista on yön aikana tullut lisää verenhimoisia itikoita ja minun on pakko liittyä teloituskuoroon.

         Vähitellen saan karistettua viimeisetkin unenrippeet ja pääsen aamutoimien kautta mukaan itse päätapahtumaan, joka alkaa huolellisella valmistautumisella. Se on jokaiselle juoksijalle yksilöllinen rituaali, jossa juoksuvarusteet yksi kerrallaan puetaan päälle ja viimeiseksi asetetaan lappu rintaan. Jopa täällä lämpimässä ilmanalassa linimentin tuoksu tarttuu nenään. Kilpailijat haluavat kiihdyttää raajojensa verenkiertoa. Juoksija on nyt valmis taistoon.

         Lähden muiden mukana ulos, jossa edelleen hämärtää. Kello on vasta viisi aamulla ja kaikille yhteinen startti kymmenen kilometrin juoksuun ammutaan tunnin päästä. Kovaääniset ovat alkaneet jälleen soittaa thaimusiikkia ja väliin juoksun juontajat hehkuttavat tapahtumaa ja ohjaavat jälki-ilmoittautuvia oikeisiin jonoihin. Lähiseutujen juoksijat tulevat yleensä autoilla paikalle vasta viime tingassa. Juoksuorganisaatio joutuu kovalle koetukselle, kun viimeisen tunnin aikana on vastaanotettava ja käsiteltävä jokainen mattimyöhäinen.

         Tilanne näyttää kaoottiselta, kun pitkät jonot kiemurtelevat kohti vastaanottopistettä. Thait, niin järjestäjät kuin juoksijat, ovat kuitenkin huolettomia ihmisiä ja kummasti hommat aina hoituvat ennen starttia. Joskus lähtöä  täytyy kuitenkin pitkittää, jotta viimeiset kilpailijat ehtisivät mukaan. Etsin maalialueelta vartioitua säilytyspaikkaa, johon voin jättää juoksureppuni. Löydänkin sen helposti, luovutan repun ja siihen merkitään juoksunumeroni, jota vastaan saan sen myöhemmin takaisin.

Alkuverryttely ja rekisteröinti

Liityn nyt juoksijoiden joukkoon, jotka verryttelevät läheisillä teillä ja poluilla. Temppelille saapuva tie alkaa olla täynnä sinne parkkeerattuja autoja ja viimeiset joutuvat jättämään autonsa jo lähes kilometrin päähän lähtö- ja maalialueelta. Aloitan lämmittelyn varovasti ja huomaan että aikainen aamu on vaikea. Ottaa aikansa ennen kuin lihaksisto alkaa lämmetä ja askel kevetä.

         Juoksen pari kilometriä hikeen asti ja palailen sitten hitaasti takaisin lähtöpaikalle. Hätäisimmät alkavat kerääntyä jo rekisteröintipaikalle, jossa virkailijat vetävät tussikynällä tarkistusviivan numerolapun keskelle. Tämä tehdään kaikissa juoksuissa, joissa ei ole antaa ajanottolaitetta juoksukenkään. Täällä kuten muuallakin harmaalla alueella liikkuvat urheilijat venyttävät sääntöjä, jos siihen vain annetaan mahdollisuus.

         Noin vartti ennen starttia kuuluttaja antaa merkin toimitsijoille, että juoksijoiden rekisteröinti voi alkaa. Juoksijat vähän ryntäilevät, jotta pääsevät merkinnän jälkeen hyville paikoille lähtöviivalle. Itsekin pyrin etujoukoissa tarkastukseen ja pääsen muutaman rivin päähän kärjestä. Siitä on hyvä sännätä kisaan, niin että ei joudu liian kauaksi massan taakse. Sieltä nouseminen veisi aikaa ja energiaa, mikä vaikeuttaisi pääsemistä noin sadan ensimmäisen juoksijan joukkoon, mikä on tavoitteeni.

         Vaikka juoksijat ovat jo ryhmittyneet omille paikoilleen, jotkut heistä yrittävät puikkelehtia pienistä rakosista eteenpäin. Erikoinen piirre Thaimaan juoksuissa on se, että nuoret, pienemmät juoksijat pyritään saamaan eturiviin, jopa vanhempien juoksijoiden toivomuksesta. Siellä heillä on pienikokoisina suuri vaara jäädä lähtörynnäkössä suurempien ja vahvempien jalkoihin.

Lähtökaaos

Ryhmittymisen jälkeen ohjelmassa on usein puheita ja lähtötoivotuksia. Viimeisenä numerona ennen lähtöpamausta monissa juoksuissa soitetaan ja lauletaan Thaimaan kansallislaulu. Se antaa juhlallisen ja isänmaallisen tunteen niin juoksijoille kuin katsojille. Joku juoksunjärjestäjien edustaja pitää nytkin puhetta, joka ei tunnu loppuvan. Tulee mieleen politiikko, joka on saanut mikrofonin käteensä eikä luopuisi siitä millään. Juoksijatkin alkavat hermostua ja vähä vähältä sipsuttavat tossun mitan kerrallaan eteenpäin; heillä on kova hinku matkaan. Mutta puhe vain jatkuu ja jatkuu ja vieressä olevan saksalaisjuoksijan kanssa naureskelemme tilannetta ja etenemme hitaasti muiden mukana. Ei ole hyvä jäädä jalkoihin.

         Viimein joku järjestäjistä hermostuu, menee ensimmäisten sipsuttelijoiden eteen, heiluttaa käsiään ja puhaltaa pilliin. Hän haluaa karkulaisten palaavan vielä lähtöviivalle asti, mutta täysin se ei enää onnistu, kun parituhatta adrenaliinin täyttämää taistelijaa on päässyt haistelemaan kisatunnelmaa. Onnistumme palaamaan hieman taaksepäin ja odottelemme puheen päättymistä. Se vain jatkuu ja jälleen alkaa tossu kerrallaan sipsuttelu eteenpäin.

         Viimein puhuja saa paperiinsa kirjoitetun epistolan luettua ja Pitak nousee korokkeelle. Hänellä on kunnia ampua juoksijat matkaan. Hän odottelee kuitenkin toimitsijoita, jotka yrittävät uudelleen saada kymmeniä metrejä eteenpäin valuneet kilpailijat palaamaan starttiviivalle. Se ei onnistu, kun lähtö on enää laukauksen päässä ja kahdentuhannen henkilön tahtotila juoksun suuntaan. Niin siinä sitten käy että Pitak ei ehdi ampua lähtölaukausta, ennen kuin juoksijat karkaavat reitille kuin keväiset vasikat.

Juoksukisa

Ryntään tarmokkaasti mutta varovasti varkain matkaan muiden mukana. Reittikartan mukaan 10,5 km:n juoksu käy tekemässä pienen silmukan noin viiden kilometrin päässä ja palaa samaa tietä takaisin. Tämä ratkaisu on yleisesti käytössä ja se helpottaa juoma-asemien sijoittamista. Kuten tavallista, juoksijoita saa alkaa ohitella jo alkumatkasta, kun ylireippaat ja kokemattomat juoksijat ovat kuluttaneet enimmät voimavaransa. Samalla tunnen kuinka oma koneisto lämpenee ja juoksutuntuma paranee.

         Juoksun edetessä myös aamu kirkastuu, mikä on aina hieno kokemus näissä aasialaisissa juoksuissa. Konkarina juoksuseurani muodostuu yleensä mielenkiintoiseksi, kun vauhtini osuu yksiin monien miessarjalaisten, mutta myös parhaimpien naisjuoksijoiden sekä nuorten poikajuoksijoiden kanssa. Nytkin seuraani liittyy muutama mies ja nainen sekä pari alle 15-vuotiasta poikaa. Tällä porukalla ohittelemme muita juoksijoita ja lähestymme puolimatkan kääntösilmukkaa.

         Lähellä kääntöpaikkaa juoksun kärki tulee vastaan ja lasken siitä sen hetkisen sijoitukseni. Olen noin 80:s, joten tavoitteessa ollaan. Kääntöpaikan jälkeen on tuttu toimenpide, kun tien laidassa seisoo lukuisia toimitsijoita tarjoten ohutta kumisilmukkaa. Nappaan sen tottuneesti ensimmäiseltä tarjoajalta ja pujotan heti ranteeseen. Se on yksi keino tarkistaa maalissa, että juoksija on juossut sen matkan mikä hänelle kuuluu.

         Pian kääntöpisteen jälkeen nuoret pojat tippuvat vauhdista ja muiden juoksijoiden kanssa jatkamme taivalta ohittaen väsyneen juoksijan silloin tällöin. Samalla lähestyy juomapaikka, jonka ohitin tulomatkalla, mutta nyt otan vesijuoman, juon siitä puolet ja kaadan loput päähän. Se viilentää mukavasti ja piristää heti askellusta. Maali alkaa lähestyä ja yritän saada aikaan loppukiriä. Se onnistuukin kohtalaisesti ja ohitan vielä muutaman kanssakilpailijan, ennen kuin armahtava maalilinja tulee vastaan.

Palkinto tulee

Maalialueella on hyvä tunnelma, juontaja ja musiikki vuorottelevat viihdyttämisessä ja minut ohjataan suoraan palkintojonoon. Normaalisti maalissa jaetaan osallistumismitali ja vain parhaat sarjassaan palkitaan pokaaleilla, mutta nyt mitalin sijasta kaikki saavat Pitakin tai Saipinin pokaalin tai muun kierrätettävän palkinnon. Tulen viimein jonossa Pitakin pöydän ääreen ja käteeni työnnetään suuri ja komea pokaali. Kiitän ja siirryn sivummalle tutkimaan saalista. Näen pokaalin kyljestä, että Pitak on voittanut sen Bangkokissa vuonna 2002 kisatusta YK:n juoksusta. Katson palkintoa ylpeänä ja olen kaikin puolin tyytyväinen juoksuun.

         Riennän siitä ruokailualueelle, jossa lukuisat jakelupisteet tarjoavat thairuokia ja –herkkuja. Ruokailu kuuluu olennaisena osana thaikulttuuriin, siis myös juoksutapahtumiin. Muualla maailmassa, kuten Suomessa, maalissa annetaan juoksusta riippuen juomaa ja joissakin jopa  syötävää, kuten hedelmiä, kurkkuja, rusinoita ja muuta pientä palauttavaa tankkausta. Thaimaassa asia on toisin; maalissa tarjotaan juomien, hedelmien ja pikkupalojen lisäksi kaksi tai kolme erilaista pääruokaa. Syötävää siis riittää ja monet juoksijat pitävätkin tätä tapahtumaa juoksun kohokohtana, jonne rynnätään heti ja josta ei ole kiirettä mihinkään. Itse tyydyn yhteen pääruokaan ja hedelmiin sekä runsaaseen juomaan nestetasapainon palauttamiseksi.

Peseytyminen ja paluukyydin etsintä

On peseytymisen aika ja kävelen ensin säilytyspaikalle. Siellä on kova säpinä ja ottaa aikansa ennen kuin pääsen näyttämään rintanumeroani yhdelle koululaisista, joiden tehtäväksi reppujen ja tavaroiden varastointi on annettu. Riippuu varastointilogiikan ja –henkilöiden taidoista kuinka nopeasti tavaran saa takaisin. Nytkin kestää aikansa löytää monissa reissuissa rähjääntynyt reppuni, kun alun perin järjestyksessä olleet tavarat on ehditty nostella ja siirrellä hakuhässäkässä uusiin paikkoihin.

         Viimein saan reppuni ja suuntaan kohti temppelin WC:tä, joiden yhteydessä on pesualtaat.  Thaimaan juoksuissa on harvoin suihkuja, mutta pesualtaat riittävät vallan hyvin hien poistamiseksi. Paikalliset juoksijat harvoin vaivautuvat edes pesutiloihin; lämmin ilma kuivattaa hien nopeasti ja pesemään ehtii kotonakin. Juoksupaikalla on myös WC-busseja, jotka ovat välttämättömiä paikoissa, joissa on rajalliset vessatilat, kuten täälläkin. Peseydyn nopeasti ja vaihdan kuivat shortsit ja T-paidan päälle.

         Nostan repun selkään ja pokaalin syliin lähtiessäni kävelemään tulotien päähän, josta toivon löytäväni bussin tai paikallisen taksin Pratumthaniin. Pienemmissä kylissä, kuten suuremmissakin paikoissa, on yleensä paljon mopotakseja, joilla lyhyemmät matkat sujuvat kätevästi. Saavun tielle, mutta mopotakseja saati sitten autotakseja tai busseja ei näy missään. Kyselen asiaa paikallisilta ihmisiltä, mutta he vain levittelevät käsiään. Ilmeisesti muut juoksijat ovat ehtineet jo varata taksit käyttöönsä. Olen jo aikeissa palata juoksunjärjestäjien juttusille, kun huomaan sivummalla kaksi erikoiseen asuun pukeutunutta miestä kitarat kainalossa. Päätän tiedustella heiltä neuvoa.

Batman pelastaa

Kun saavun miesten luokse, he ovat juuri ottamassa mopojaan esille. Minun on vaikeaa olla hymyilemättä; vanhempi noin kuusikymppinen mies on pukeutunut Teräsmiehen sotisopaan kenkiä, ihonmukaisia trikoita ja viittaa myöten ja nuorempi noin kolmikymppinen mies tarkkaan kopioon Batmanin asusteista aina puolikasvomaskia myöten. Lieneekö isä-poika-yhdistelmä, en viitsi udella, mutta kysellessäni kiinnostuneena asuista he sanovat esiintyneensä niissä yleisölle. Sen on täytynyt tapahtua juoksun aikana paikalla olijoille, koska huomaan heidät nyt ensi kertaa. Kerron heille ongelmani ja Batman hymyilee leveästi ja sanoo: ”Mikä ongelma? Hyppää kyytiin.” Aluksi miehillä on tarkoitus riisua ainakin osan varustuksistaan pois, mutta päättävät sitten antaa hupia kansalle ja hyppäävät niine varusteineen mopon selkään kitaralaukku mukanaan. Nousen vikkelästi Batmanin tarakalle, reppu selässä ja suuri pokaali sylissä.

         Lähdemme ajamaan Pratumthanin suuntaan reipasta vauhtia niin että välillä Teräsmies vetää letkaa ja välillä Batman porhaltaa edelle tuulenhalkojan paikalle. Aivan kuin miehillä olisi kisailuhenkinen roolileikki edelleen päällä. Vähän ennen Pratumthania Batman kääntyy puoleeni ja tiedustelee, mihin jatkan Pratumthanista. Kun kerron jatkavani Morchitiin Bangkokiin, hän sanoo vievänsä minut perille saakka, koska menee itsekin Bangkokiin. Yritän vastustella ja sanon että pääsen kyllä Pratumthanista bussilla, niin hänen ei tarvitse tehdä mutkia omaan reittiinsä. Mutta Batman vain huitaisee kädellään ja matka jatkuu ohi Pratumthanin.

         Alamme jo saapua pohjoisen Bangkokin alueelle ja joka kerta kun pysähdymme liikennevaloihin, ihmiset kääntävät päätään meitä kohti ja nauravat makeasti. Mahtaa olla huvittava näky: Teräsmies ja Batman mopoillaan täydessä varustuksessaan ja Batmanin kyydissä farangi reppu selässä tarraten toisella kädellään pokaaliin ja toisella kädellä istuimen kahvoihin. Vähän ennen Morchitia Teräsmies huiskuttaa kättään ja kaartaa omille teilleen. Heilutan hänelle takaisin kiitokseksi.

         Lopulta huomaan tutut maisemat ja bussit kun lähestymme Morchitia. Batman pysäyttää sisäänkäyntiä vastapäätä ja hyppään alas tavaroineni. Kun kaivan rahapussin esiin ja yritän maksaa kyytiäni, Batman kieltäytyy ehdottomasti ottamasta rahaa. Lisäyrityksetkään eivät tuo tulosta ja käy kuten joskus aikaisemminkin Thaimaassa, juoksijat tuntevat kuuluvansa samaan perheeseen ja heidän kesken palvelut tehdään sydämestä, ei rahasta. Teen thaitervehdyksen ja kumarran syvään. Batman hymyilee leveästi takaisin, heilauttaa kättään ja poistuu mopollaan viitta hulmuten liikenteen sekaan.

Opettava jälkikirjoitus

Keväällä tuli taas se päivä, jolloin oli aika palata kesäksi Suomeen. Talvella uutta tavaraa kertyy niin, että on kova inventaarion paikka, mitä tarpeellista ottaa mukaan. Juoksureissuilta kertyy runsaasti tavaraa, niin pokaaleja, mitaleja kuin vaatteitakin. Mitalit olen pyrkinyt viemään Suomeen ja kaikki ylimääräiset vaatteet kuin muunkin ylimääräisen tavaran olen antanut thaiystävilleni. Pokaaleja oli kertynyt talven aikaan noin kymmenen kappaletta ja päätin viedä niistä kolme mieluisinta Suomeen ja antaa  loput vuokraemännälleni, jolla on myös baari vuokrataloni alakerrassa. Hän saisi laittaa muut pokaalit sinne näytille, jos haluaa. Pitakin pytty oli yksi niistä kolmesta pokaalista, jotka pakkasin matkatavaroiden joukkoon.

         Suomeen saavuttuani noudan varastotallissa olleen autoni ja lähden ajelemaan kotiseudulleni. Saavun pihaan ja rupean purkamaan tavaroita ja viemään niitä sisälle. Matkatavaroita on kaksi laukkua, joista toinen normaali matkalaukku yleisille tavaroille ja toinen urheilukassi juoksuvarusteille. Pokaalit olin sijoittanut normaaliin Thaimaasta ostettuun matkalaukkuun, koska se on kestävämpi ja turvallisempi. Olin käärinyt pokaalit vielä pehmeiden vaatteiden sisään, jotta särkymisvaara olisi pienempi. Avatessani laukun ja kääriessäni pokaalipaketit auki minua kohtaa tyly näky: kaksi kaunista porsliinista pokaalia, joista toinen on Pitakin pytty, ovat palasina ja vain kolmas metallinen pokaali on säilynyt ehjänä. Thaimaan edullisen laukun pehmeähkö kuosi ja  lentokenttähenkilökunnan rivakat työotteet ovat murskanneet onneni hedelmät. Kannan ne raskain mielin roskalaatikkoon.

         Tämä on siis itse asiassa dokumentti, kirjallinen todistus. Vanhempana en voi muistella miellyttävää Pratumthanin juoksureissua voittopokaalia ihailemalla ja sitä kautta elää uudelleen erikoista kisakokemustani. Niinpä olen kirjoittanut sen nyt sanoiksi paperille, vielä kun muistan. Kirjoituksella on myös opetuksellinen ulottuvuus. Onnea ei kannata siirtää, se on nautittava tässä ja nyt, yhdessä ystävien kanssa. Jaettu onni on moninkertainen onni.