perjantai 3. helmikuuta 2017

Peltohommissa

Maniokkeja ja nostorauta

Viikon ensimmäiset päivät menivät Chachoengsaon provinssin itäisissä osissa Thaimaassa. Kaverin naisystävän kotitilalla maniokit olivat kypsyneet ja ne odottelivat nostajaa. Työ tehtiin talkoovoimin kahdessa päivässä.

Maniokki eli kassava on kotoisin Etelä-Amerikasta. Vuosien ja historian myötä se on levinnyt laajalle päiväntasaajan eteläpuolelle, myös Thaimaahan. Maniokkiryppäässä on lukuisia 30-60 cm pitkiä mukuloita kuin suuria porkkanoita. Kaikki istutukset eivät onnistu, jolloin maniokkien määrä on vähäisempi ja ne ovat pienikokoisempia.

Runsaasti tärkkelystä sisältävää maniokkia ei käytetä ravintona sellaisenaan, vaan se on ensin keitettävä ja osa vaatii teollisen käsittelyn. Keitettyä maniokkia syödään perunan tavoin ja teollisesti käsitellyistä maniokeista voidaan valmistaa esimerkiksi jauhoja ja ryynejä.

Maniokin nostoa
Kuva: Leevi Manninen

Maniokin nosto on fyysistä hommaa ja siinä on monta työvaihetta. Ensimmäiseksi maniokin noin 2-3 metrin pituinen varsi katkotaan vesurimaisella työkalulla kahteen, kolmeen osaan niin, että maniokkipenkkiin jää noin 20-30 cm pituinen tynkä. Tätä tynkää tarvitaan varsinaisessa nostossa. Katkotut varret kerätään talteen ja niistä pätkitään myöhemmin tarvittavat maniokin taimet, jotka istutetaan uuteen maniokkipenkkiin. Pätkät ovat vajaan puolenmetrin pituisia ja ne vain tökätään oikeinpäin (oksatyvet ylöspäin) pehmeään, muokattuun alustaan.

Nostoon käytetään ensimmäisessä kuvassa näkyvää noin puolitoistametristä rautatyökalua. Sen alaosassa on terävähkö V:n muotoinen hahlo, joka asetetaan kiinni varren tynkään. Jalkoja, käsiä ja selkää hyväksikäyttäen raudalla vivutaan maniokkiryväs ylös penkistä. Aina yritys ei onnistu ja varsi katkeaa kelvottomaksi. Siitä syystä nostoraudan alapäässä on terävähkö, talttamainen osa, jolla maniokit kaivetaan ylös. Varsinkin kovettuneet ja saviset penkit saavat nostajan manaten kaivuuhommiin.

Päivän maniokkisaalis

Nostetut maniokit kasataan läjiin. Seuraavassa vaiheessa varrenkatkomisesta tuttua vesuria käyttäen maniokkikasat käydään yksitellen läpi niin, että maniokit erotetaan varresta ja toisistaan. Tuloksena on käyttökelpoista irrallista tavaraa.

Viimeisessä peltotyövaiheessa maniokit kerätään kasoista auton perälavalle. Ensimmäisen päivän maniokit kannoimme koreilla tiellä olevalle autolle, mutta toisen päivän saalis oli niin kaukana ajoradasta, että katsoimme parhaaksi tasoitella pellon penkit niin, että sinne pystyi ajamaan autolla. Molempina päivinä talon isäntä ajoi saaliin heti suoraan maniokkitehtaalle punnittavaksi ja myytäväksi.

Yhden rain suuruinen  maniokkipelto tuli valmiiksi kahdessa työteliäässä päivässä. Työn raskas luonne ja kuuma porottava aurinko tekivät siitä haastavan mutta loistavan kuntourakan. Se vastasi varmaan kymmeniä kuntosalikeikkoja ja ponnistus tuli aivan ilmaiseksi.

Uhrilahjat pellon hengille

Elonkorjuun jälkihoito on myös tärkeää. Heti homman tultua tehdyksi saimme farangeina (ulkomaalaisina) seurata mielenkiintoista seremoniaa. Talon tytär otti ruokia ja juomia mukaan ja pyysi meidät seuraansa takaisin pellolle. Siellä hän asetteli pienen pöydän multaiseen maastoon ja laittoi sille tuomansa lahjat. Kiitollisena pellon antimista sen henget saivat omat palkintonsa.

Eikä siinä kaikki. Seuraavana aamuna oli aikainen herätys. Aamuteen jälkeen koko talonväki matkasi pick-up autolla muutaman kymmenen kilometrin matkan suurelle temppelialueelle. Auton lavalle oli lastattu riisikattiloita ja salaatteja. Temppelikatselmuksen ja buddhalaisen rukoustuokion jälkeen päästiin itse pääasiaan.

Liityimme pitkän pihatien varrella olevaan lukuisten vierailijoiden joukkoon. Siitä muodostui satojen metrien kiemurteleva rivi. Jokaisella, kuten minullakin oli käsissä riisikattila täynnä ruokaa.

Rivin päästä lähti liikkeelle munkkien jono avoin metalliastia käsissään. Ensimmäinen munkki oli selvästi joukon pomo ja hänen astiaansa ihmiset heittivät 20 bahtin setelin, kun mies sattui kohdalle. Minäkin luovuin setelistäni hampaita kiristämättä. Sen jälkeen lappoi munkkeja katkeamattomana virtana ja heidän astiaansa annettiin pieni annos riisiä omasta kattilasta. Sain ohjeen antaa riisiä vai puolisen lusikkaa ja ymmärsin vihjeen kun noin kolmensadan munkin jälkeen riisini loppui. Kuusi munkkia jäi ilman meikäläisen annosta, sen verran meni laskuni pieleen.  No, hekin saivat kyllä annoksensa muilta jakelijoilta.

Tämä tapahtuma sopi hyvin elonkorjuun päätteeksi. Sadosta täytyy kiittää niin henkiä kuin muistaa munkkeja. Kristitty tai buddhalainen, samat periaatteet. Jumala ja Buddha rakastavat iloista antajaa.


                       Riisiä munkeille, Kuva: Leevi Manninen

2 kommenttia:

  1. Kiitoksia seikkaperäisestä jutusta! Todellakin oivaa hyötyliikuntaa!

    VastaaPoista
  2. ...ja ilmankos thaimaalaiset näyttävät pysyvän hoikkina ja terveinä vielä keski-ikäistyttyään. Ensin pelolle, sitten vihannesta poskeen.

    VastaaPoista