Olen ollut Yangonin downtownissa nyt pari päivää ja vähitellen alan tottua ilmapiiriin. Otin hotellin läheltä Sule Pagodaa, edullinen hotelli. Kaupanpäällisenä sain moskeijan äänet, jotka kaikuvat päivittäin, puolilaulava monotoninen honottava miesääni, joka on suunnattu kaiuttimien kautta lähiympäristöön. Ensimmäisenä päivänä sitä kuului koko päivä eli noin 12 tuntia, mutta onneksi eilen oli jo rauhallisempaa. Ehkä mies väsyi tai sitten kyse oli erikoispäivästä.
Lähialueella on myös kristillisten kirkot sekä anglikaaneille että katolisille, hindujen temppeli sekä juutalaisten synagoga. Aikamoinen uskontojen symbioosi tämä Yangon. Mutta muut kirkot ovat hiljaisia, kun taas moskeija mölyää sanomaa kuin rokkibändi. Evoluutio jyllää.
Hotellihuoneessani ei ole TV:tä, mutta sitä en kaipaa. Luen mieluummin kirjoja ja uutiset saan internetistä. Katutorilta tarttui käteen Mickey Spillanen "The Flier", kovaksikeitettyä tekstiä, jota pitää pureksia hitaasti ja paloittain. Olen yrittänyt löytää englanninkielisiä kirjoja sekä kenraali Aung Sanista, että hänen tyttärestään Aung San Suu Kyistä, mutta en ole löytänyt vielä. Museossa niitä olisi ollut myytävissä, mutta luulin että saisin niitä halvemmalla kaupungilta. Etsivän aika on pitkä. Kaduilla on tullut vastaan myös George Orwellin kirjoja, olihan hän aikoinaan brittiläisen vallan edustajana töissä Burmassa, virkamiehenä. Hänen ensimmäinen romaaninsa on juuri "Burmese Days" vuodelta 1934. Se täytyy kyllä vielä ostaa.
Runsaan viikon Myanmarissa oleskelun aikana on tullut selväksi burmalaisten erityispiirteet, koska ne hyppäävät ensimmäisenä turistin silmään. Lähes kaikki burmalaiset ovat hoikkia tai normaaleja painoltaan. Syykin on hyvin helppo johtaa, maassa ei ole pikaruokaloita, vaan normaali perusruoka kuuluu ruokavalioon. Naisilla on usein päällään kaunis, kirjava vartalonmyötäinen mekko, joka ylettyy nilkkoihin. Erittäin kaunis ja naisellinen näky. Miehet yllättävät asullaan, koska lähes kaikilla heistä on myös pitkä kietaisuhame yllään. Tarja Halosen suureksi pettymykseksi kyse ei kuitenkaan ole sateenkaarimiehistä, vaan asu on heidän perinneasunsa, kuten suomalaismiehen pussihousut ja jatsarit. Ainoa ero on, että burmalaismiehet ovat säilyttäneet perinteensä.
Vielä kaksi erityispiirrettä, yksi naisille ja toinen miehille. Burmalaisnaiset (ja monet lapset) käyttävät kasvoissaan vaaleaa tai kellertävää pulveria, joko räiskittynä koko kasvojen alueelle tai sitten säännöllisenä suunnikkaana poskien seudulla. Kyse on thanakasta, puusta tehdystä tahnasta, johon on sekoitettu vettä. Aineella on sekä ihonhoidollinen että aurinkoa suojaava vaikutus. Ja sitten lähinnä miesten ominaisuus, punainen suu irvistää kun he aukaisevat sen, puhumattakaan dracula-hymystä. Näky on tuttu myös Thaimaan maaseudulla, jossa lähinnä vanhat naiset käyttävät ainetta. Kyse on huumaavasta tupakan korvikkeesta ja sitä syljetään ulos suurina punaisina klimppeinä. Vähemmän esteettinen näky.
Vielä hieman juoksusta. Löysin kuin löysinkin juoksupaikan aivan hotellini läheltä, nimittäin Sule Pagodan viereisestä puistosta. Kuvan patsas on sen näkyvä maamerkki. Kiertämällä puiston saan aikaiseksi noin kilometrin pituisen lenkin, jota runsas autoliikenne ei haittaa. Ihmisiä saattaa tosin olla hieman esteenä, mutta se on jo pienempi haitta.
Liikenteestä vielä sen verran, että mopoja ja polkupyöriä täällä ei näy. Etenkin mopojen lähes täydellinen puuttuminen ihmetyttää Thaimaan, Kambodzan ja Vietnamin jälkeen, joissa mopot ovat vallitseva kulkuväline. Olisiko kyse hallinnollisesta päätöksestä vai mistä, muuten asiaa on vaikea ymmärtää.
Ja lopuksi internet-asiaa. Hotellissani sellaista ei ollut, mutta onneksi aivan lähellä on kansainvälinen baari-kahvila, jossa asiakas voi käyttää WiFiä. Siellä tämäkin juttu on kirjoitettu. Olutta menee mutta tekstiä tulee. Toivottavasti jokin punainen lanka kuitenkin säilyy.
Huomenna menen sitten Thaimaan suurlähetystöön viisumia anomaan. Mutta siitä seikkailusta myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti