Jatkuvan, lähes jokapäiväisen juoksun mielekkyyttä pohtivat monet, varsinkin juoksuun hurahtaneen lähipiiri. Kilpajuoksijan harjoittelu vielä ymmärretään, mutta että joku kuntojuoksija vetää lenkkejä päivät pääksytysten, sitä on monen vaikea käsittää. Selitykset hyvästä kunnosta, terveydestä tai hyvinvoinnista eivät välttämättä mene perille niille, joille löhöily ja sohvastelu on elämän parasta nautintoa.
Mutta ei juoksuharjoittelu ole entisaikoina ollut itsestään selvää kilpajuoksijallekaan. Silloin harjoiteltiin vasta pitkän ruumiillisen työpäivän jälkeen. Ensin työ, sitten huvi, oli yleisesti käytetty lause ja sitä oli totteleminen, jos meinasi pysyä leivän syrjässä kiinni. Talviaikoina ei edes juostu, vaan niin Hannes Kolehmainen kuin Paavo Nurmikin suorittivat perusharjoittelun kävellen. Lauri "Tahko" Pihkala kutsui sitä vaahtopääkävelyksi, mikä oli varmaan sattuva nimitys pakkasessa pää höyryten etenevästä kulkijasta. Jotta treenaaja ei olisi saanut hullun leimaa otsaan, kävely suoritettiin iltapimeässä ja pikkutakki päällä. Luulenpa vielä että lennokkaimmat kävelyaskeleet säästettiin pitkille metsäosuuksille.
Minulle ei ole kukaan tullut suoraan sanomaan juoksemistani hulluudeksi, vaikka vienoja vihjailuja on ollut ilmassa. Se voidaan esittää esimerkiksi vitsin muodossa, kas näin. Paavo Nurmi suoritti omaa kellontarkkaa juoksutreeniä reitillä, joka sivusi hullujen asuttaman talon. Hullut istuivat parvekkeella katselemassa ja kun Nurmi ohitti talon jo kolmatta kertaa, eräs hulluista ei voinut olla huutamatta: Paavo, ovi on tuolla päädyssä. Tule vain rohkeasti sisään.
Naurattihan se vitsi, minuakin. Mutta en ottanut sitä onkeeni. Niin tämä hulluus jatkuu ja näillä vuosilla sitä voi kutsua jo krooniseksi taudiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti